Eemil on 8-vuotias kuuro, implantoitu poika. Eemilin kuulovammaa alettiin epäillä jo synnytyslaitoksella muutaman päivän ikäisenä. Onneksemme Oulussa tehtiin tuolloin kaikille vastasyntyneille kuuloseulonta ja mahdollinen kuulonalenema todettiin jo tuolloin. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana kävimme läpi kaikki mahdolliset testit, ja lopulta aivorunkomittaukset todensivat, että kyseessä on todellakin vakava kuulonalenema. Tällöin aloimme keskustella myös mahdollisesta implantointileikkauksesta. Eemililtä ei saatu kuulovasteita missään mittauksissa eli kyseessä oli mitä todennäköisimmin todellakin kuuro lapsi. Tästäkin huolimatta saimme kuulokojeet kotiin testattavaksi, mutta mitään reaktioita ei näilläkään saatu. Pikimmiten perheemme aloitti viittomakielen opiskelun. Eemilin ensimmäinen kieli oli siis viitottu suomen kieli.
Implantoinnista ja sen mahdollisuuksista kuulimme jo todella aikaisessa vaiheessa Oulun yliopistollisen sairaalan foniatrian osastolta. Eemiliä hoitivat Oulun foniatrian osastolla ylilääkäri sekä Oulun foniatrian osaston todella ammattitaitoinen henkilökunta. Vihdoin vuoden ikäisenä Eemil sai sisäkorvaistutteen, ja pääsimme kuntoutuksessa eteenpäin. Eemil aloitti Oulussa Kangaspuiston päiväkodissa kuulevien ja huonokuuloisten lasten integroidussa ryhmässä ja sai puheterapiaa kaksi kertaa viikossa. Eemilin suomen kielen puhe lähti vauhdilla käyntiin, ja samalla aloimme miettiä perheessämme, jos aikaisemmin hautaamamme toiveet muutosta ulkomaille sittenkin voitaisiin toteuttaa. Vaikeuksia suunnittelussa tuotti se, ettei mistään tuntunut saavan tietoa, miten implantoitu lapsi sopeutuu uuteen kieliympäristöön sekä miten kaikki rutiinit implantin osalta hoituvat uudessa maassa.
Kesällä 2007 saimme mahdollisuuden vanhempien töiden puolesta lähteä Saksaan Dusseldorfiin. Eemil aloitti vajaan neljän vuoden ikäisenä kansainvälisessä koulussa, opiskelukielenään englanti. Perheessämme oli koko 4.5 vuoden Saksassa olomme aikana myös suomalainen au pair. Tämä oli meille sekä apu kotitöissä että myös Eemilille tärkeä tapa pitää suomen kieltä yllä ulkomaisessa ympäristössä. Onneksemme koulussa oli pienet 15 oppilaan luokat, mikä takasi hyvät olosuhteet kuulemiselle ja yksilölliselle opiskelulle. Eemil löysi sosiaalisena poikana nopeasti itselleen kavereita koulusta, vaikka yhteistä kieltä ei aluksi ollutkaan. Eemilin luokalla oli lapsia Saksasta, Englannista, Espanjasta ja Kanadasta – suurimmalle osalle kuitenkin englannin kieli oli uusi eli lähtökohta oli sama kaikille, oppia uusi kieli.
Ensimmäinen vuosi koulussa meni vaihtelevasti uusiin kieliin ja oppitapaan totutellessa. Hyvinkin turvallinen Kangaspuiston päiväkoti Oulussa muuttui enemmän koulumaiseen brittijärjestelmään ja tämä otti oman aikansa totuttautua. Ensimmäisen vuoden aikana Eemil oppi kuitenkin selviytymään englannin kielellä ja kommunikoimaan tarvittavat asiat. Englannin lisäksi oppisuunnitelmaan kuului uutena kielenä luonnollisesti saksa, jota opiskeltiin päivittäin. Eemilin implantti herätti aluksi tietysti mielenkiintoa muissa oppilaissa. Eemilin aloittaessa koulussa opettaja kuitenkin selvitti perusteellisesti laitteen ja miksi Eemilillä sellainen oli. Nopeasti koko luokka piti huolta laitteesta ja varsinkin tytöt huolehtivat, ettei Eemil mene ulos sateella! Opettajille opastimme yksityiskohtaisesti laitteen toiminnan ja pattereiden vaihdon, koska ensimmäisinä vuosina Eemil ei vielä itse osannut huoltaa laitetta. Repussa oli myös aina varapatterit ja piirretty ohje miten toimia, jos laite jostain syystä lakkaisi toimimasta. Saksassa yleensä ottaen implantin kanssa toimiminen oli yllättävän samanlaista kuin Suomessa. Sairaalassa kävimme kuulotestauksessa 1-2 kertaa vuodessa, ja laitteen säädöt tulivat yksityiseltä, sairaalan valtuuttamalta yritykseltä. Meille kaikki tämä toimi moitteettomasti ja saimme ajat säätöihin, varaosat jne. todella kivuttomasti. Eemilin osalta sekä koulu että sopeutuminen Saksaan sujuivat hienosti. Tästä kaikesta suuret kiitokset kuuluvat Eemilin luokan opettajille sekä luokkalaisten vanhemmille. Sama luokka pysyi yhdessä koko 4.5 vuotta, ja sen aikana lujittuivat suhteet sekä lasten että vanhempien välillä.
Nyt asumme parhaillaan Intiassa, New Delhin kupeessa Gurgaonissa. Eemilille valitsimme kouluksi Delhin brittiläisen koulun, jotta hän voisi jatkaa samaa oppisuunnitelmaa Saksan brittiläisen koulun jälkeen. Sopeutuminen Delhiin on ollut koko perheelle mielenkiintoinen haaste ja varmaan olemme sopeutumassa vieläkin. Jännitystä lisäsi vielä se, että vammaisuus Intiassa herättäisi mahdollisesti enemmän mielenkiintoa kuin Euroopassa. Millaisia haasteita kohtaisimme koulussa, asuinympäristössämme, kaupungilla? Onneksemme sekä koulussa että naapurustostamme on löytynyt jo paljon mukavaa leikkiseuraa Eemilille ja Delhin erityisen lämmin suomalainen yhteisö. Eemil käy Suomikoulua kerran viikossa ja harrastaa tämän lisäksi ahkerasti Tae Kwondoa, uintia ja ennen kaikkea jalkapalloa. Hänen toiveenaan on tulla jalkapalloilijaksi, kuten idolinsa Lionel Messi. Sisäkorvaistutteen vaatima tuki Intiassa tulee täysin yksityiseltä sektorilta ja esimerkiksi patterit, varaosat ja laitteen testaus pitää varmistaa heidän kauttaan. Sisäkorvaistuteklinikoita ja osaamista täältä kuitenkin onneksi löytyy hyvin ja jopa valinnanvaraa klinikoissa on. Intiassa yleisesti sisäkorvaistute lapselle on mahdollista vain, jos perhe voi hoitaa kaikki siihen liittyvät kustannukset itse. Käsityksemme mukaan valtio ei tue mitenkään leikkauksia, varaosia saati sitten itse kuntoutusta. Tästä johtuen leikkaus jää varmasti monille Intiassa, kymmenien miljoonien kuurojen maassa, vain haaveeksi.
Vanhempina olemme todella kiitollisia avoimista ja ennakkoluulottomista läheisimmistämme, ammattitaitoisista lääkäreistä ja hoitajista sekä uusista ystävistämme matkan varrella – tämä on ollut todella tärkeä voimavara koko perheellemme. Mitä olemme oppineet? Ulkomaille muutettaessa vanhempien aktiivisuus suhteessa kouluun sekä muihin yhteisöihin on välttämättömyys. Vanhempien tulee varmistaa, että lapsi on suvaitsevaisessa ilmapiirissä sekä että ihmiset ympäristössä ymmärtävät kuulovammaisen lapsen toimintaedellytykset. Implantoidulla lapsella on omat erityistarpeensa, mutta se ei ole esteenä kokemasta maailmaa Suomen ulkopuolella.
Julkaistu alun perin LapCI ry:n tiedotteessa 2/2012.
