Nimeni on Veera ja olen 19-vuotias. Olen syntymäkuuro, mutta minulle leikattiin implantti nelivuotiaana. Käytän sisäkorvaistutetta lähes päivittäin, esimerkiksi perheeni ja kuulevien kavereideni kanssa. Pystyn kommunikoimaan hyvin puhumalla ja ymmärrän hyvin puhetta kahden kesken keskustellessa, mutta ryhmäkeskustelu on minulle todella vaikeaa, enkä oikeastaan viihdy kuulevien parissa. Vapaa-aikani vietän yleensä viittomakielisten kanssa, sillä minusta tuntuu, että se on minulle oikea paikka olla.
Kävin peruskoulun integroituna kuulevien koulussa, mutta lukiossa minulla oli koko ajan viittomakielentulkit. Pystyn kyllä ymmärtämään opettajan puhetta. Hankin tulkkipäätöksen sen takia, että pysyisin aivan varmasti perillä asioista ja tietäisin myös muiden oppilaiden vastaukset. Tulkkien saaminen helpotti paljon opiskeluani, koska minun ei tarvinnut enää pinnistellä. Myös valinnanvapaus oli minusta kivaa; jos tulkki oli huono, kuuntelin mieluummin opettajaa. Jos viittomakielen tulkki taas oli mahtava, katsoin tulkkia saadakseni hieman piristystä tylsään oppituntiin. Minulla oli yleensä paritulkkaus, ja tulkit vaihtuivat välillä paljonkin. Vaikka tulkkien vaihtuminen oli välillä ärsyttävää, suurimmakseen osakseen se oli mielestäni positiivista. Oli aina kiva kuulla tulkkien kuulumiset ja puhua niitä näitä. Jos minulla olisi ollut kaksi vakiotulkkia, puheenaiheet olisivat varmasti loppuneet kesken. Erilaiset tulkit olivat myös mukavaa vaihtelua oppitunneilla: tulkkien persoona ja viittomatyylit olivat aina erilaisia ja siten vaikuttivat oppitunneilla jaksamiseen omallaan tavallaan.
Teini-iässä mietin todella paljon sitä, mikä on identiteettini. Välillä en vieläkään ole siitä aivan varma. Määrittelen itseni yleensä kuuroksi, mutta toisaalta kuulen kuitenkin hyvin sisäkorvaistutteen avulla ja pystyn kommunikoimaan kuulevien kanssa. Ilman sisäkorvaistutetta en kuule yhtään mitään, en edes, jos korvaani huudetaan megafonin kautta – kokeiltu on, haha. Eräs CI-kaverini kerran sanoi: ”Olen kuuro, mutta kuulen.” Tuo lause kuvastaa minua, mutta sen takia varmasti identiteettini määrittäminen onkin todella sekavaa.
Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä, että välillä en kuule yhtään mitään ja kun painan nappia, kuulenkin yhtäkkiä. Tykkään siitä, että voin valita milloin kuulen ja milloin en. Tykkään yleensä kotona olla ilman kojeita, mutta esimerkiksi autossa ajaessani saatan laittaa musiikkia päälle, jotta saisin jotain ”tekemistä”. Nykyään saatan välillä tuntemattomille esittää olevani täysin kuuro, jotta näkisin miten he minua kohtelevat. Yleensä se riippuu aivan fiiliksestä, haluanko puhua kuulevan henkilön kanssa, vai mieluummin kirjoittaa tai tekstata kännykän avulla.
Olen ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa vuoden ajan ja vapaaehtoisena Etelä-Afrikassa kahden ja puolen kuukauden ajan. USA:n reissusta on melkein kolme vuotta. Viimeinen päivä Suomessa oli samalla 17-vuotissyntymäpäiväni. Etelä-Afrikan reissu taas oli lukion jälkeen – tulin siis takaisin hieman yli kuukausi sitten. En yleensä matkustaessani käytä implanttia, sillä koen sen hyödyttömäksi. Englannin ymmärtäminen ja puhuminen on minulle äärimmäisen vaikeaa, joten olen mieluummin ”umpikuuro” ulkomailla. Yleensä tämä sujuu aika hyvin, sillä ulkomailla ollaan yleensä vapaamielisempiä ja siten myös rohkeampia kommunikoimaan elekielellä.
Olen saanut pienen, niin sanotun identiteettikriisin noilla matkoilla. USA:ssa minua välillä ärsytti aivan suunnattomasti se, etten pystynytkään enää kommunikoimaan kuulevien kanssa, jos halusin. Mutta toisaalta Yhdysvalloissa opiskelin kuurojen koulussa ja minulla oli kuuro host-perhe, joten minulla oli todella vahva viittomakielinen ympäristö, joka oli todella ihanaa. Paluu Suomeen oli todella iso shokki, sillä jo paluumatkalla muiden suomalaisvaihtareiden kanssa olin aivan pihalla siitä, mistä puhuttiin. Ja yhtäkkiä minun pitikin taas käyttää implanttia enkä ymmärtänytkään enää, mitä omassa kodissani ruokapöydässä puhuttiin.
Etelä-Afrikassa taas kuurojen asema oli paljon huonompi verrattuna Suomeen, jolloin opin arvostamaan suomalaisia itsestäänselvyyksiä: ilmainen tulkkipalvelu, ilmaiset kuulolaitteet, parempi kohtelu, vammaisten oikeudet ja niin poispäin. Etelä-Afrikassa jotkut kollegat kohtelivat minua kuin tyhmää, koska olin kuuro ja siten olin ala-arvoisessa asemassa heihin verrattuna. Mutta heidän asenteensa muuttui aika paljon sen jälkeen, kun kuukauden jälkeen puhuinkin hieman englantia. Tällöin he olivat: ”Ai, osaatkin puhua!” ja sen jälkeen kohtelivat minua ystävällisemmin.
Mielestäni kaksikielisyys sekä CI-lapsena oleminen ovat rikkaus. Viittomakielen avulla olen saanut todella paljon kokemuksia sekä erilaisia ystäviä. Toisaalta sisäkorvaistute on myös tarjonnut minulle kaksi eri ”maailmaa”. Vaikka en voi varmasti koskaan samaistua täysin kuulevien maailmaan, olen iloinen siitä, että tiedän millainen se on. Jos olisin kuuro, ajattelisin varmasti välillä, miltä tuntuu kuulla ääniä, tai miten kuulevat käyttäytyvät esimerkiksi bileissä. En kuitenkaan kuulu kuulevien maailmaan, sillä en viihdy siellä, enkä myöskään ymmärrä kaikkea, mitä puhutaan. Vaikka minulle kesti aika kauan tajuta ja hyväksyä se, olen iloinen siitä kuka olen.
Artikkeli on julkaistu alunperin Suomen Viittomakielen tulkit ry:n Kielisilta-lehden numerossa 2/2013. Suomen Viittomakielen Tulkit ovat sittemmin yhdistyneet Kieliasiantuntijoihin.
