Ideaalitilanteessa kuulovammainen maahanmuuttaja saisi tarvitsemansa tiedon ja tuen vaivattomasti, toteaa Vammaisten Maahanmuuttajien Tukikeskus Hilman vt. koordinaattori Johanna Warius. Näin ei kuitenkaan yleensä ole. Tulkki on suomea tai suomalaista viittomakieltä taitamattomalle kaikki kaikessa.
Kuvittele, että tulet Suomeen lähes toiselta puolelta maailmaa. Ennen tätä päivää saatat olla istunut pakolaisleirillä vuosikausia tai vältellyt viranomaisia päivänvalolta piilossa. Olet lähtenyt sotaa tai levottomuuksia karkuun, etkä voi palata.
Monille tuo ei ole kuvitelmaa. Suomeen on saapunut vuoden 1973 jälkeen noin 50 000 pakolaista ja turvapaikanhakijaa. Monet heistä tulevat hankalista epävarmoista oloista. Osalla perhe on jäänyt taakse tai käännytetty matkalla. Moni on haavoittunut, esimerkiksi menettänyt kuulonsa, sodan tai jopa kidutuksen myötä.
– Vammautumisen olosuhteet voivat olla todella karmeita. Suuri osa humanitäärisen suojelun perusteella maahan tulleista on saanut kotimaassaan traumaattisia kokemuksia, toteaa Vammaisten Maahanmuuttajien Tukikeskus Hilman vt. koordinaattori Johanna Warius.
Tukikeskus Hilma auttaa Suomeen tulevia vammaisia maahanmuuttajia. Tukikeskuksen tavoitteena on edistää vammaisten maahanmuuttajien oikeuksia ja yhdenvertaisia osallistumismahdollisuuksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Yksi tukikeskuksen tärkeimmistä keinoista parantaa heidän asemaansa on tarjota yksilöllistä neuvontaa niille, jotka apua tarvitsevat.
Hilma pyrkii pitämään palveluihinsa mahdollisimman matalan kynnyksen, sillä monet maahanmuuttajat eivät halua tuoda esille omaa vammaisuuttaan, jopa pelkäävät siitä kertomista. Ehkä juuri siitä syystä Nappi ei onnistunut saamaan maahanmuuttajaperhettä haastateltavaksi juttua varten useista yrityksistä huolimatta.
Wariuksen mukaan suurin osa maahanmuuttajien kysymyksistä liittyy käytännön elämään Suomessa.
– Miten Suomessa tulee toimeen? Mitä sosiaalipalveluja on tarjolla? Mihin maahanmuuttajilla on oikeus? Miten saa asunnon? Monet kysymykset liittyvät myös työ- tai opiskelupaikan saantiin, hän luettelee.
Tietoa olisi toki tarjolla netissäkin. Kaikkia maahanmuuttajia se ei kuitenkaan paljoa auta, sillä suomen kieli tuottaa varsinkin alkuvaiheessa ongelmia. Siitä syystä tulkki ja taho, joka kokoaa vastaukset yhteen tai ainakin ohjaa kysyjän oikeaan paikkaan, ovat välttämättömiä.
– Tulkkaus on kaiken a ja o. Erityisesti viranomaisten kanssa kieli on usein vaikeaa, kun asioista puhutaan virallisilla termeillä.
Tulkkaus on välttämätöntä, mutta siihen liittyy muutamia haasteita. Monesti maahanmuuttajien tulkkaus joudutaan tekemään välikielen kautta eli reletulkkauksena. Siinä esimerkiksi suomen kieli käännetään ensin suomalaiselle viittomakielelle, joka käännetään vielä kansainväliselle tai jonkin muun kielen viittomakielelle. Suomeen tulevat perheet eivät kuitenkaan välttämättä osaa kunnolla kansainvälistä viittomakieltä ja maahanmuuttajan kotikielelle ei välttämättä löydy osaajia.
Kuurojen Liiton, Kuuloliiton, Suomen Kuurosokeiden, Suomen Viittomakielen Tulkkien sekä Suomen Kirjoitustulkkien muodostama Tulkkitoiminnan yhteistyöryhmä on vaatinut Kelalta linjausta siitä, miten pitkään kuurojen maahanmuuttajan tarvitsema tulkkaus kansainväliselle viittomakielelle korvataan. Kelan vastaus on tähän saakka ollut, että kieliryhmät ovat niin pieniä, ettei suositukselle ole tarvetta.
Tarkkaa kuulovammaisten maahanmuuttajien määrää ei voida sanoa. Arkaluonteisten tietojen, kuten vammaisuuden tai etnisyyden, rekisteröimistä on Suomessa rajoitettu ja sen takia tarkkaa tilastollista tietoa ei ole saatavilla.
Warius on kuitenkin valmistautunut haastatteluun omilla, teoreettisilla laskelmilla. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on noin 300 000 ulkomaataustaista henkilöä. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan 5,3 prosenttia maailman väestöstä on kuulovammaisia. Heistä 9 prosenttia on alle 15-vuotiaita lapsia. Näin ollen Suomessa olisi laskennallisesti 15 900 kuulovammaista ulkomaataustaista henkilöä, joista noin 1430 olisi lapsia.
– Maahanmuuttajien määrä kasvaa koko ajan, joten meidän kaltaisten palveluiden kysyntä ei tule ainakaan vähentymään, Warius toteaa laskelman päätteeksi.
Toki on syytä muistaa myös se, että valtaosa maahanmuuttajista tulee muista länsimaista tai hyvinvointivaltioista. Tukikeskus Hilman asiakkaissa heidän osuutensa on kuitenkin pieni. Wariuksen mukaan hyvinvointivaltioista tulevat integroituvat uuteen kotimaahansa esimerkiksi kehitysmaista tai muilta kriisialueilta tulevia paremmin.
– Yleisesti voisi sanoa, että he eivät kohtaa yhtä usein ongelmia. Esimerkiksi Euroopassa yhteiskunnat ovat kohtalaisen samanlaisia ja sieltä tulevat ymmärtävät usein aika nopeasti, kuinka Suomessa kuuluu toimia.
Vammainen maahanmuuttaja on Wariuksen mukaan ”tuplavähemmistössä”. Siksi hänelle on tarjolla monenlaista palvelua usean eri tahon kautta. Palveluiden saantia hankaloittaa kuitenkin se, että eri viranomaistahoissa on edelleen jonkin verran tonttiajattelua.
– Maahanmuuttajapalveluissa ajatellaan joskus, ettei siellä tarvitse hoitaa kuin oma tontti, eikä välttämättä ohjata vammaispalvelujen pariin. Vammaispalvelussa ei taas välttämättä osata huomioida maahanmuuttaja-aspektia, Warius toteaa.
Palveluita on siis tarjolla. Vammainen maahanmuuttaja on kuitenkin vaarassa jäädä puun ja kuoren väliin, jos kukaan ei ota koppia hänen kokonaistilanteestaan.
Ideaalitilanteessa vammainen maahanmuuttaja saisi tarvitsemansa tiedon ja tuen vaivattomasti. Paikasta toiseen pompottelu ja epätietoisuus tai tulkin puute eivät hankaloittaisi yhteiskuntaan integroitumista.
Ennen kaikkea Warius toivoisi sekä vammaisten että maahanmuuttajien syrjimättömyyden asenteen leviämistä yhteiskunnassa.
Esimerkkinä Warius kertoo, että vammaisille maahanmuuttajille tarjotaan monesti automaattisesti ei-oota työ- tai opiskelupaikan suhteen.
– Systeemi luo monille sellaista omakuvaa, että ei ole työ- tai opiskelukelpoinen. Silloin oma tahtokin jää helposti uinumaan.
Teksti ja kuvat: Jani Savolainen
Artikkeli julkaistiin alunperin Kuulovammaisten lasten vanhempien liiton Nappi-lehden numerossa 4/2014.
