Sopeutumisvalmennus on suomalaisjärjestöjen kehittämä kuntoutusmuoto, jonka tarkoituksena on neuvonnan, ohjauksen ja tuen avulla edistää vammautuneen tai sairastuneen sekä hänen läheistensä mukautumista uuteen elämäntilanteeseen. Pyrkimyksenä on helpottaa vamman tai sairauden hyväksymistä, sen aiheuttamien psyykkisten paineiden käsittelyä ja arkisten haasteiden ratkaisemista. Sopeutumisvalmennuksen tehtävät vaihtelevat ihmisen elämäntilanteen mukaan ja tarkka sisältö harkitaan aina yksilö- tai perhekohtaisesti.
Sopeutumisvalmennusta järjestetään kursseina kohdennetusti erityisryhmille tai elämänkaaren siirtymävaiheissa oleville, kuten koulutaivaltaan aloittavien lasten perheille tai toiselle asteelle siirtymässä oleville nuorille. Sopeutumisvalmennuskurssin aluksi osallistujat määrittelevät omat tavoitteensa yhdessä moniammatillisen työryhmän kanssa. Ne voivat olla hyvin konkreettisia, ja koskea vaikkapa tiedon saamista tai lapsen apuvälineiden käyttöä. Kursseilla osallistujat myös tutustuvat muihin ja saavat vertaistukea.
Tieto tukee sopeutumista
Kuulovammadiagnoosin saamisen jälkeen tarve tiedolle on usein valtava. Kuuloa koskevien faktojen lisäksi kaivataan vastauksia kysymyksiin vamman kanssa pärjäämisestä ja mahdollisuuksista elää samoin kuin muutkin. Eri lähteistä koostettua tietoa saattaa kuitenkin olla vaikea käsitellä, sillä se voi olla hyvin ristiriitaista ja vaihtelevan tasoista. Sopeutumisvalmennuskursseilla syvennetään kuulovammaa ja sen vaikutuksia koskevaa tietoa. Samalla yritetään karsia aiheettomia huolia ja pelkoja.
Asiantuntijoiden luennoilla ja keskusteluryhmissä osallistujien on mahdollista käsitellä kuuloon liittyviä asioita esimerkiksi lääkärin, puheterapeutin, psykologin tai muiden asiantuntijoiden kanssa. Usein tarjolla on myös samoja asioita läpikäyneen ihmisen, kokemusasiantuntijan, puheenvuoro. Ryhmäkeskusteluissa puretaan saatua tietoa ja usein sen sulattelu jatkuu vielä pitkään kotona.
Kuntoutusohjaajilta ja vertaisilta voi saada tukea juuri itselle tai omalle perheelle tarkoituksenmukaisen tiedon seulomisessa. Oman tilanteen peilaaminen muiden vastaavia asioita parhaillaan käsittelevien tai ne jo ratkaisseiden näkemyksiin saattaa selkeyttää ajatuksia. Jälkiviisaasti katsottuna monet huolet osoittautuvat usein ylimitoitetuiksi.
Sopeutuminen riippuu suhtautumisesta vammaan
Sopeutumisen käsitteestä on käyty keskustelua, sillä kaikkien ihmisten reaktiot vammaan eivät ole samanlaisia. Sopeutumisessa ei ole kyse vain ihmisen sisäisestä prosessista. Siihen liittyvät myös käsitykset sairauksista ja vammoista, yhteiskunnan tapa suhtautua vammaisuuteen, sosiaaliset verkostot ja niistä saatu tuki.
Vammaisuuteen liittyy yhä voimakasta leimaamista, joka vaikuttaa enemmän tai vähemmän tiedostamattomalla tavalla niin vammaisen itseymmärrykseen kuin muiden ihmisten tapaan suhtautua häneen. Ihmisen käsitys vammasta perustuu yhtäältä tietoon vammasta ja sen kanssa selviytymisestä, toisaalta vamman aiheuttamien tunnereaktioiden hallinnasta. Sopeutumisvalmennuksessa pyritäänkin sekä antamaan monipuolista faktatietoa että välineitä tunteiden käsittelyyn.
Sopeutumisprosessin etenemisestä ei ole olemassa yhtä näkemystä, vaan siitä on kehitetty erilaisia teoreettisia malleja. Yksilömallit nojaavat usein käsityksiin vammaisuuden perustumisesta fysiologiseen diagnoosiin, jonka löytyminen laukaisee tiettyjen vaiheiden mukaan etenevän henkilökohtaisen kriisin. Perheen tasolla kysymys on siitä, että vamma ja siihen sopeutuminen luovat ristiriidan perheen voimavarojen ja siihen kohdistuvien vaatimusten välillä. Sopeutuminen merkitseekin paitsi vamman hyväksymistä ja siihen liittyvien tunteiden käsittelyä, myös arkielämän tasapainottumista.
Vammaisuutta yksilönäkökulmasta tarkastelevien teorioiden kritiikiksi on kehitetty sosiaalisia malleja, joiden mukaan vammaisuus on sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettu ilmiö. Esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO puolestaan käsittelee vammaisuutta yksilöllisten ja ulkoisten tekijöiden vuorovaikutuksessa syntyvänä ilmiönä. Vuorovaikutuksellisia teorioita ovat myös ihmisen valtaistumista (empowerment) ja yksilöllisiä selviytymis- ja sopeutumiskeinoja (coping) korostavat niin mallit.
Sopeutumiskeinoja on monia
Vuorovaikutuksellisen selviytymis- ja sopeutumiskeinoja korostavan mallin mukaan vamman luoman uuden elämäntilanteen henkinen rasittavuus riippuu yksilön tekemästä tulkinnasta ja tavoista reagoida siihen. Arviointi tapahtuu kahdessa vaiheessa: ensin ihminen arvioi, onko tapahtunut hänelle uhka, menetys tai haaste vai reagointia edellyttämätön merkityksetön asia. Jos tilanne vaatii reagointia, toisessa arviointivaiheessa kartoitetaan selviytymismahdollisuuksia.
Toiset saattavat lähestyä tilannetta ongelmanratkaisun kannalta, jolloin pyritään vaikuttamaan stressiä aiheuttavaan tilanteeseen. Torjunta puolestaan on tyypillinen esimerkki tunnetta säätelevistä keinoista. Ne toimivat usein alkuvaiheessa, mutta voivat olla haitallisia kuntoutumisvaiheessa.
Tieto yksilöiden ja perheen keinoista sopeutua vammaan ja sen luomaan uuteen elämäntilanteeseen ovat hyödyllisiä kuntoutuksessa, sillä tarkoituksenmukaiset keinot edistävät koko perheen toimintakykyä. Varsinaisten sopeutumisvalmennusten lisäksi Kela tarjoaa harkinnanvaraisia kuntoutuskursseja, jotka koostuvat kolmesta viiden vuorokauden jaksosta. Näillä kursseilla perheiden on mahdollista saada yksilöllisempää ohjausta.
Artikkelin taustaksi on haastateltu Kuulo-Auriksen psykologi Kristiina Laaksoa.
Kuulo-Auriksen lisäksi kuuloalan sopeutumisvalmennusta tarjoavat myös järjestöt.
Lisätietoa aiheesta
• Sopeutumisvalmennus. Suomalaisen kuntoutuksen oivallus. Hely Streng (toim.) Raha-automaattiyhdistys 2014.
• Sopeutumisvalmennuskurssit kuulovammaisille lapsille ja heidän perheilleen. Leena Krohn & Sari Levänen. Avaintieto 2.1. Kuuloliitto 2009.
• Sopeutumisvalmennus. Vammaispalvelujen käsikirja. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
• Vammaispalvelut. Vammaispalvelujen soveltamiskäytäntö. Tapio Räty. Kynnys ry 2010.