– Heti päästyäni paikalle tuntui ihanalta ja oli sellainen tunne, ettei koskaan tahdo pois, kuvailee juuri 20 vuotta täyttänyt Iida Pesonen ensimmäistä leirikokemustaan.
Hän oli ensimmäistä kertaa kuulovammaisten lastenleirillä Haukiputaalla Onnelassa alakouluikäisenä. Iida on ollut perheensä kanssa myös Kuuloliiton Valkean talon perhekursseilla. Myöhemmin Iida osallistui nuorten leireille ja nyttemmin nuorten aikuisten tapaamisiin.
– Jos en olisi kuuro, en varmaan olisi kokenut näin paljon seikkailua ja nähnyt näin paljon erilaisia ihmisiä ja saanut näin ihania ystäviä! Olen ylpeä tästä, koska muuten jumittaisin varmaan vaan kotipuolessani, Iida uskoo.
Leireiltä hän kertoo odottaneensa erityisesti uusiin ihmisiin tutustumista. Toiveet täyttyivät, ja lisäksi on tullut paljon uutta tietoa ja ymmärrystä.
– Myös vanhemmat varmaankin toivoivat, että saisin uusia ystäviä ja toivoa. Leirit olivat minulle seikkailu, kun olen sellainen villi ja seikkailunhaluinen tyttö.
Hänelle tärkeintä leireissä olivat ja ovat edelleenkin ihanat ihmiset ja uudet ystävät. Iida osallistui lastenleireille kymmenkunta kertaa. Nuorten leirillä hän on ollut myös monesti täysi-ikäiseksi asti. Nuorten aikuisten lasketteluleirille hän on osallistunut kolmena pääsiäisenä.
Iidan kokemuksen mukaan kuulevatkin kyllä ymmärtävät huonokuuloista, kunhan kertoo rohkeasti, mitä kuuleminen ja kommunikointi edellyttää. Synnyinkunnassaan Kuusamossa hänellä ei ollut lainkaan kuulovammaisia kavereita: kaikki ystävät ja muut perheenjäsenet olivat kuulevia.
– Kuulevatkin tajuavat tilanteen pikku hiljaa, esimerkiksi jos ei millään kuule ja jaksa vastata, niin kirjoittavat asiansa paperiin tai kännyyn, kertoo Iida. Pitää olla vaan rohkea eikä piilotella itseään, vaikka onkin jokin härveli korvassa. Ylpeä vaan pitää olla, jos on saanut mahdollisuuden kuulla ääniä. Kaikille se ei ole helppoa, mutta hävetä ei kannata.
– Pienenä minulla oli sellainen vyökuulokoje, jota inhosin. Kun se laitettiin paidan alle, vatsan pullotus näytti hassulta. Pidinkin sitä aina paidan päällä, jolloin se oli jo miltei tyylikäs – ainakin omasta mielestäni, vaikka se välillä tuntuikin olevan tiellä. Mutta en hävennyt, vaikka ärsyttikin joskus. Kuuleminen oli tärkeintä.
– Murrosiässäni olin välillä surullinen kun en kuullut. Muut saivat leikkiä veden kanssa vapaasti, ja minun piti varoa laitetta. Välillä tuntui, että kuuroudestani pilkattiin, mutta en luovuttanut.
– Moni alkoi jopa pitää minusta siksi, että olin erilainen. Kaikki me ollaan erilaisia ja hyvä niin. Pitää vaan olla oma itsensä vaikka joskus tuntuu, ett pitää piiloutua kuorensa sisään, mutta pitää olla vaan olla rohkea ja näyttää, kuka oikeasti olet, kannustaa Iida. Kuulovammaisten vertaistapaamiset ovat antaneet hänelle toivoa ja itsearvostusta.
– Joskus tunnen, että huonokuuloisilla on paljon yhteistä ja ymmärrämme toisiamme paremmin. Mutta kaikki ollaan lopulta kuitenkin samanlaisia.
Teksti: Tarja Kivimäki
Kuva: Erkki Ahonen
Artikkeli ilmestyi alunperin Kuuloliiton Kuuloviesti-lehdessä, numerossa 3/2014
