Sisäkorvaistutteen ohjelmoinnin (engl. cochlear implant programming) tavoitteena on määritellä implantin tuottamat sähköiset stimulaatiotasot. Nämä asetetaan istutekäyttäjältä saadun suoran tai epäsuoran palautteen perusteella. Aikuisten kohdalla sähköisen stimulaation voimakkuutta arvioidaan usein sanallisen palautteen perusteella (esim. hiljainen – sopiva – liian äänekäs) ja lasten kohdalla havainnoidaan lapsen reaktioita ääniärsykkeisiin. Ohjelmoinnin tukena voidaan käyttää myös istutejärjestelmällä mitattuja kuulohermovastemittauksia, jotka antavat objektiivista tietoa kuulojärjestelmän reagoinnista sähköiseen stimulaatioon yllä mainitun subjektiivisen palautteen lisäksi. Koska sisäkorvaistutteen ohjelmointi on istutekuntouksen paremman ennustettavuuden myötä suoraviivaistunut, puhutaan ohjelmoinnin sijaan usein laitteen säädöstä (engl.fitting) kuulokojeiden tapaan.
Sisäkorvaistutteen stimulaatiotasot ovat yksilökohtaisia ja ne vaihtelevat elektrodijohdon eri kontaktien välillä. Stimulaatiotasojen kontaktikohtaista vaihtelua kutsutaan usein äänikartaksi (engl. map). Tasoihin vaikuttavat elektrodijohdon sijainti sisäkorvassa ja stimulointiin reagoivien hermosolujen määrä. Sisäkorvaistutteella tuotetun ääniaistimuksen voimakkuuteen vaikuttavat mm. sähköisen pulssin amplitudi, kesto, tietyllä ajan hetkellä stimuloivien elektrodikontaktien lukumäärä, käytetty stimulaationopeus (pulssien määrä sekunnissa) ja valittu vertailuelektrodi.
Ensimmäiset stimulaatiotasot asetetaan laitteen aktivoinnin yhteydessä n. 1 kk leikkauksen jälkeen. Ensimmäisen kuntoutusvuoden aikana tasoja säädetään usealla kontrollikäynnillä (esim. 1, 6 ja 12 kk leikkauksesta) ja tämän jälkeen tarpeen mukaan. Lasten kohdalla kontrollikäyntejä on enemmän. Säätökäynneillä pyritään varmistamaan eri taajuisten äänien riittävä kuuluvuus ja laitteella saavutettava maksimaalinen puheenerotuskyky.
Teksti: Ville Sivonen, Fysiologiainsinööri, TkT, HUS
